Näin Norjassa – Skien

”Parhaita puolia Norjaan palaamisessa oli juuri se, miten tuntemattomatkin ihmiset tuntuivat luotettavilta, ja se sai minut rentoutumaan.” (Karl Ove Knausgård, Taisteluni – Toinen kirja)

Karl Ove Knausgård vertaa kirjoissaan usein Ruotsin ja Norjan oloja ja ihmisiä, ja kyllä minustakin tuntuu siltä, että tyylikkäissä ja dynaamisissa ruotsalaisissa on jotain vierasta ja epäilyttävää, mutta hilpeät ja riuskat norjalaiset tuntuvat tutuilta ja luotettavilta.

Kymmeneen hitaaseen päivään Norjassa sukulaisten seurassa kuului metsäkävelyitä ja metsälammessa uintia, kaupunkikävelyitä ja merimaiseman ihailua. Eväinä oli Etelä-Norjan mainioita katkarapuja ja kalaruokia.

Tukikohtani on eräs Norjan vanhimmista kaupungeista, idyllinen Skien, Skienselva-joen rannalla sijaitseva Henrik Ibsenin syntymäkaupunki. Kirjailija näkyy kaikkialla kaupungin nimistössä, ja hänen tiukka katseensa vahtii kaupunkia patsaiden muodossa.

Etualalla rantapromenaadin vanhat makasiinit, joihin uudemmat rakennukset sopivat passelisti.

Skienissä on kiva jäljittää katutaidetta rakennusten kyljistä ja sisäpihoilta. Viimevuotinen Street art -festivaali toi paljon uusia muraaleja Skienin kaduille.

Yhteisötaidetta löytyy myös sisäpihojen kätköistä.

Yläkaupunkia koristaa laaja viehättävä puutaloalue, jonka keskeltä löytyy Skienin talomuseo ja juhlapaikka Brekkeparken.

Onnelliset ankat uivat keskellä norjalaista idylliä. Tänne tekee mieli palata aina uudestaan.

Mainokset

Yksin syömisen kurjuus ja autuus

Soolomatkoilta minulle ei ole jäänyt juurikaan kulinaarisia kertomuksia tai ruokakuvia. Joskus en edes muista, mitä olen jossain paikassa syönyt, koska tilanteista ei ole jäänyt muistoja. Miksi se syöminen saattaa olla yksin matkustaessa joissain tilanteissa niin hankalaa?

Nälässä en ole ollut, mutta joskus yksin matkustaessa on päiviä, että sitä kävelee koko päivän kaupungilla ja jossain vaiheessa huomaa, ettei ole syönyt koko päivänä mitään. Sopivaa ravintolaa ei meinaa löytyä ja valintaa on vaikea tehdä.

En yleensä mieti, mitä muut ajattelevat, mutta pöytäliinaravintolaan illalliselle meneminen on epämukavaa matkoilla. Maissa, jossa syöminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma, seurueitten keskellä yksin ollessa tuntisi itsensä vaivaantuneeksi. En minä kyllä täällä Suomessakaan mene yksin syömään illallista ravintolaan. Kyllä ajatus tuntuisi vieraalta.

Matkalla syön usein museokäynnin ohessa museon kahvilassa. Katuruokakioskit, torit, kauppahallit ja noutoruoka ovat myös tulleet tutuiksi.

Berliinissä ja monessa muussakin kaupungissa olen saanut nopean ja hyvän lounaan museon kahvilassa.

Venäjällä ja Virossa mukavan kahvilan listalle kuuluu takuuvarmasti pelmenit ja blinit.

Katuruoka maistuu kaupunkikävelyllä. Hollannissa saa leivän väliin sillin ohella paljon muutakin.

Sitten on ne ihanat kauppahallit, joissa saattaa tulla valinnan vaikeus, koska tarjontaa on niin paljon. Rotterdamin Markthalliin on jatkuva ikävä.

Kunhan taas pääsen Pariisiin, niin nuuskin leipomoita ja juustokauppoja.

Beshoff’s Bros tarjoaa hyvää ja tuoretta kalaruokaa Irlannissa.

Lihakaupan antimia Montenegrossa, paikan päällä laitettuna.

Menen tosin silloin tällöin myös yksin ravintolaan ja nautin siitä, mutta joskus taas outouden ja vierauden hetkillä olo ei tunnukaan viihtyisältä ja mukavalta. Joskus ravintolaillalliseen menevä aika tuntuu myös kohtuuttoman pitkältä. Sen voisi käytttää johonkin muuhun. Tällaista kärsimättömyyttä olen yrittänyt vähentää.

Olisi kiva kuulla, millaisia kokemuksia sinulla on syömisestä soolomatkalla. Onko takana onnistuneita ravintolaillallisia ja pitkän kaavan aamiaisia?

Vähemmän kuljettuja teitä

On sunnuntaipäivä ja aurinko paistaa, kissat nauttivat olostaan kuumalla parvekkeella. Avarat puistot ja rantatiet muuttuvat helteen myötä ruuhkaisiksi, kun taas metsäpoluilla liikkuu vähemmän väkeä. Annalan kartanopuiston tammilehto on vehreä ja varjoisa, siellä on polkuja kulkea ympäri ja ristiin rastiin. Nylanderin puisto Kumpulan kampuksen ja Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan välissä ei ole suuren suuri, mutta sielläkin on metsän tuntua kaupungin äänten jylistessä tuonnempana.

Luonnon aistimisella ja luonnossa viipymisellä on jo terveysvaikutuksensa. Ei tarvitse välttämättä edes kävellä saatikka juosta, istuminen ja maleksiminen on hyväksyttävää.

Helsingin rantaviivaa kävellen, osa 5

Jatkan rantojen mittailua siitä, mihin viimeksi viikko sitten jäin, eli Kesärannasta. Tässä välillä on sen isäntäkin ehtinyt vaihtua. Pidetäänpä ne dronet maassa. Pidin jopa kamerankin taskussa, vaikka kuvaamista ei erikseen kielletty.

Tämän päivän kävelyssä korostui rauhallisuus vielä enemmän kuin aikaisemmin. Sumuinen sää kai sen teki. Äänet kaikuvat pehmeämmin ja askeleet tuntuvat mietteliäämmiltä. Maisema näyttää syvemmältä, horisontti kaukaisemmalta.

Kesärannasta Torpanrantaan rantaa pitkin kertyi 5 kilometriä kävelymatkaa. Matelu- ja pysähtelytekniikalla aikaa kului lähes kaksi tuntia. Hyppäsin ratikkaan ja ihastelin sen vauhtia, vaunu tuntui kiitävän eteenpäin. Kuuntelin toisella korvalla ihmisten juttelua. Takanani istuvien nuorukaisten mielestä ratikka on aivan turha kulkuväline, koska se kulkee kävelyvauhtia. No ei ainakaan minun vauhtiani!

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Tämä viikko on Dekkariviikko, ja se on yhtä juhlaa, koska voin tarttua lempidekkaristini Fred Vargasin juuri ilmestyneeseen suomennokseen Muistoksi käynnistäsi. Olen aiemmin julkaissut blogissa jutun Fred Vargasin kirjasta Neptunuksen sauva.

Muistoksi käynnistäsi -kirjassa ei seikkaile komisario Adamsberg, vaan Bufo-rupikonnan isäntä Louis Kehlweiler. Koiran jätöksestä paljastunut ihmisen luu johdattaa surman jäljille. Kehlweiler ontuu, mutta yhdistää voimansa Kolmen evankelistan kanssa, joista keskiaikatutkija Marc joutuu lainaamaan jalkaansa ja Mathias kuuloaan ja muuta arkeologista tietämystään. Kirjassa matkustetaan mysteerin perässä Pariisista Bretagnen rannikolle, käydään bistrossa aperitiiviaikaan ja vähän muulloinkin, sillä Kehlweilerin on saatava olut tasaisin väliajoin.

Kirjassa on monia vargasmaisia yksityiskohtia kuten vanhat kirjoituskoneet ja turhanpäiväinen iso rakkine, joka syytää arvoituksellisia vastauksia – muistoksi käynnistäsi. Historian ja arkeologian ystäviä hemmotellaan. Fred Vargasin kirjoissa on aina jotain tuttua, mutta myös yllättävää. Tyyli on kepeää vaan ei heppoista, painavaa mutta ei raskassoutuista. Sitä haluaa ahmia, mutta myös maistella viivytellen.

Helsinki-päivänä Kumpulan puutarhassa

Kumpulan kasvitieteellinen puutarha juhlii tällä viikolla 10-vuotispäiväänsä. Helsinki-päivänä puutarha tarjosi ilmaisen sisäänpääsyn ja lisäksi ohjelmaa aikuisille ja lapsille. Puutarha on minulle läheinen mielipaikka, joka tarjoaa helteellä varjoa ja keväästä syksyyn kasvukauden iloa ja väriä. Tänäänkin puutarhan käytävillä tuoksui ruusu, välkkyi vesi ja lehvästöt varjostivat paahteelta. Eri kasveista on luotu jopa pienoisia biotooppeja, kuten suo pitkospuineen ja tupasvilloineen.

Helsingin rantaviivaa kävellen, osa 4

Lapinlahden puiston varjoisat käytävät. Välillä kiinnitän tietoisesti huomiota aistimaailmaan, yksityiskohtiin ja mereen. Välillä kävelyn rytmi muuttuu taustaksi omille ajatuksille ja ympäristö unohtuu.

Hautausmaan ja meren välissä. Omituisella tavalla lähellä luontoa.

Välillä merta pääsee ihailemaan veden rajasta.

Kuuma paahtava ilma väreilee ja siihen yhdistyy leikatun niityn tuoksu. Sitten yhtäkkiä tajuan voimakkaan aistimuiston, joka vie lapsuuden kesiin ja heinäpellolle. Auringossa kuivuva heinä ja hiljainen hämärä lato, jossa valo siivilöityy hirsien läpi sisään. Minä olen pienimpänä polkemassa heiniä tiiviimmäksi katon rajassa. Sillä välin kun uutta kuormaa haetaan, voin olla hetken yksin ja katsella ladon hirsiseiniä. Hirret ovat harmaantuneet ja silkkisen sileät, siellä täällä on toukkien käytäviä, jotka ovat kuin vierasta merkkikieltä. Hajuaistilla on voimakkain yhteys muistoihin, olipa niiden herättäjä sitten teehen kastettu madeleine-leivos tai leikattu heinä.

Hellekävely heinäntekomuistoineen oli tällä kertaa vain viiden kilometrin mittainen, ja etappi jatkuu seuraavalla kerralla Kesärannan seutuvilta Meilahdesta.