Kirjailijan Budapest

Oliko järkeä lähteä elokuun alussa taas kuumimpaan aikaan Budapestiin rötköttämään ilmastoiduissa huoneissa, katsomaan Netflixiä ja lukemaan kirjoja?

No oli mielestäni. Tutustuin kirjan kautta Budapestiin eri näkökulmista. Jani Heikkisen toimittamassa kirjassa Budapest – kirjailijan kaupunki on koottu tuokioita suomalaisten Budapestin kävijöiden kirjoista, matkakertomuksista ja päiväkirjoista. Tekstejä löytyy 1800-luvulta 2000-luvulle.

Pidän Mika Waltarin kaupunkikuvauksessa haltioitumisesta ja aistivoimaisesta eläytymisestä. Tarinankertoja ja esteetikko ei rasita lukijaa asiatiedoilla.

”Kävelen kaupungin halki Tonavan rantaan, ensimmäiseksi ehdin rakastaa sen jättiläissiltoja, teräskonstruktioiden kylmää kauneutta, sitten huomaan, Tonava ei enää ole likaisenkeltainen. – Se häivähtelee oliivin ja absintin välillä, se on melkein kaunis.”
-Mika Waltari, v. 1929

”Silloista puhutaan ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja, joilla on sielu. Sillat kertovat Unkarin historiasta, murhenäytelmistä ja voitoista.” -Jörn Donner, v. 1963

Voiko matkapäiväkirjaan jäädä hauskempaa muistoa jälkipolville kuin harmaatukkaisen säveltäjäukon kohtaaminen:
”Menin sitte kansallisteatteriin, jossa annettiin opera Hamlet. Neiti Hank lauloi Ofelian osan, ranskan kielellä. Näin muutamia sangen somia tyttönaamoja. Näin myös Franz Liszt’in, joka eilen iltana oli tullut Pestiin oltuansa poissa sieltä Italiassa 10 kuukautta. Iso harmaa tukka oli ukolla.” -Antti Jalava v. 1875.

Sukulaiskansan luo tehtiin ystävyysvierailuja, ja jotkut opettelivat kieltäkin.

”Mit isnak as urashagok? – on suameksi jotta: mitäs herrat ryyppii?”
”Pohaar shöört – jotta olut-tooppia täs kallistethan.”
”Pintsäär! Adjon edj! – jotta annas mullekki, kyyppi!” -Vaasan Jaakkoo v. 1928

Kirjassa tulee esiin 30-luvun nouseva fasismi. Suomalaisten epäluulo juutalaisia kohtaan on puistattavaa.

”Nyt oli…Budapestin juutalaisleima käynyt yhä selvemmäksi. Se masensi mieltä, teki päivät raskaaksi. Oli niin vaikea kaiken tämän seemiläisen kuonan alta erottaa kaipaamiaan suomalaisugrilaisia piirteitä…” -Arvi Järventaus v. 1939

Kirjasta palaa taas mieleen, kuinka yli sadan vuoden aikana katujen ja aukioiden nimiä on muutettu jatkuvasti. Ensin monarkiaan viittaavia nimiä karsittiin. Myöhemmin Neuvostoliittoon viittaavat nimet saivat mennä ja patsaat vietiin puistoon.

Kaikista maailmaasyleilevistä matkailuaiheisista lainauksista viis, sillä tässä tulee napakka:
”Hauska on halkoa vieraita maita. Siellä äly kirkastuu. Oppii tajuamaan asiat nopeasti ja arvostelemaan sattuvasti.” -Sakari Pälsi

Jani Heikkinen: Budapest kirjailijan kaupunki (SKS 2006)

Mainokset

Tbilisin paras ravintola

Viimeinen ilta Tbilisissä, ja oppaamme Zviad on luvannut varata meille pöydän Tbilisin parhaasta ravintolasta. Se on kivasti tehty, mutta odotukseni eivät silti ole korkealla. ”Paras ravintola” tuo mieleeni kuvan huippuhienosta paikasta merkkiliikkeiden lähellä, jossa ruoka on muodikasta mutta sielutonta, ja jossa tunnen oloni vaivautuneeksi ja vieraaksi.

Vähänpä tiesin. Ja tämänkin takia luotan nyt Zviadiin lujasti kuin vuoreen. Ajamme taksilla minun tuntemastani keskustasta hieman sivuun. Taksikuski osoittaa taloa, jonka luo kävellään vähän epävarmoina, sillä rakennuksessa ei ole merkkiä tai tekstiä ravintolasta.

Ravintola sieltä kuitenkin löytyy, siitä ei ole epäilystä. Jo eteisessä törmätään puheensorinaan, kiirehtiviin tarjoilijoihin, seurueisiin odottamassa pöytää. Meillekin vapautuu pöytä pienen odotteluhetken jälkeen.

Ruokia odotellessa ihastelen ravintolan sisustusta. Kaikkialla näkyy jotain omaperäistä taidetta, käsityötä ja oivaltavia yksityiskohtia.

Ravintolassa on mukava tunnelma. Tämä on juuri sellainen paikka, jossa paikalliset ihmiset viihtyvät keskustellen hyvän ruuan ja viinin äärellä, ja satunnaiset turistit mahtuvat joukkoon huomiota herättämättä. Palvelu on mutkatonta ja nopeaa.
Listalla on paljon kasvisruokia, kuten nämä alkupalat ja munakoisopadat.

Boheemi henki jatkuu ulkoterassilla.

Ruusuja löytyy vielä naistenhuoneen käsienpesualtaassakin.

Ravintolan nimi on შავი ლომი, Shavi lomi eli musta leijona. Tämä ravintolakäynti tavallaan kruunasi koko matkan, sillä tämä hyvän ruuan ja rennon oleskelun paikka oli tosiaan paras ravintola meille.

Tässä vielä englanninkielinen artikkeli ravintolasta.

 

Monien aistien Tbilisi

Huomaan että olen hukannut lukulasini Kazbegin vuoristomatkalla. Tbilisistä ei löydy Tigeria, josta saisi lukulaseja eri vahvuuksille. Lukuintoiselle kontrolli-ihmiselle tämä on kova takaisku.

Sunnuntaiaamuna herään muita perheenjäseniä aikaisemmin. Keitän kahvit. Mieli tekisi lukea jotain, mutta nyt olen terassilla kahvikupin kanssa ilman kirjan turvaa. Yöllä on satanut, ja kirpeä kosteus laskeutuu iholle. Kissat rapistelevat pitkin räystäitä aamuretkilleen. Autoliikenne on alkanut jo aikaisin, ja torvea soitetaan arkailematta. Kirkonkellot aloittavat messukutsun, joka peittää jopa autojen äänet.

Lähden omalle kävelyretkille. Menneiden päivien kävely tuntuu pohkeissa portaita laskeutuessa. Wisterian sateenjälkeinen tuoksu saattelee pitkin kujaa.

Joen vastarannan kirkolla kirkossakävijät kokoontuvat hiljalleen messuun. Useat naisista pysähtyvät suutelemaan kirkon seinää. Olo tuntuu hieman hämilliseltä, kuin olisi todistamassa jotain, mikä ei kuulu minulle. Samalla tuossa eleessä on jotain liikuttavaa. Tekee mieli kokeilla kädellä, miltä tuo kirkko tuntuu. Kuiva ja karhea kiviseinä on lämmin, aivan kuin olisi elävä.

Tuntuu hankalalta, kun ei pysty lukemaan ruokalistaa ravintolassa, ja antaa toisten tilata puolestaan. Mutta kyllä syömään pystyy ilman silmälaseja. Kun saa haukata nälkäisenä juuri uunista otettua hatsapuria, siinä on samaa lohdullisuutta kuin kotona ennen vastapaistettujen karjalanpiirakoiden äärellä. Puraisen khinkalin kuoren ja hörppään liemen ennen kuin se valuu leualle. Maistan saperavi-viiniä, jossa rypäleen maku on savuinen ja maanläheinen.

Lopulta illalla kylpylässä kuuma allas, hieronta ja karhealla sienellä kuuraus kun makaan kivellä kuin Pullervo. Lopuksi ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Sillä tavalla tämä maa tulee ihan iholle.

 

 

 

 

 

Sotilastietä Kaukasukselle

Mieleni teki kovasti nähdä Kaukasuksen vuoristoa, joten varasimme retken etukäteen päämääränä Stepantsmindan kylä ja Gergetin Pyhän kolminaisuuden kirkko. Pian Tbilisistä lähdettyä maaseutu tuli vastaan, kun tien vierellä tallusteli vapaana lehmiä, iloisia sikoja ja lampaita.

Matkalla pysähdyttiin Ananurin linnakkeella, jossa oli myös mahtavan kaunis kirkko. Georgiassa käydessä nainen tarvitsee päähineen kirkkokäyntejä varten. Joissain kirkoissa sain myös esiliinan oloisen vaatteen vyötäisille, sillä naisten ei pidä myöskään tulla kirkkoon housuissa tai lyhyessä hameessa, sama koskee miehiä shortseissa.

Georgia on melkein kauttaaltaan vuoristoinen ja vuoret häämöttävät joka puolella myös Tbilisin ulkopuolella. Vuoristoon mennessä ilmasto muuttuu paljon. Huhtikuu on vuoristossa vielä kylmää aikaa, joskin aurinkoista. Paras aika hiihtämiseen on joulu-huhtikuu ja vaeltamiseen touko-syyskuu. Tbilisissä taas on kesäsesonkina kuumaa ja ahdasta. Kevät ja syksy ovat parhaat ajankohdat kaupunkilomaan.

Gudauri on tunnettu hiihtokeskus 2200 metrin korkeudessa. Näköalapaikalta saa hyvän käsityksen ympöivistä huipuista. Täällä rinteissä ei ole juurikaan puita.

Stepantsmindan kylästä on vielä jonkun verran vaikeakulkuista tietä maankuululle pyhiinvaelluskohteelle, Gergetin Pyhän kolminaisyyden kirkolle. Kevään sateet olivat vieneet tien mennessään, joten perille pääsy tuntui tyssäävän siihen. Kuskimme tiesi kuitenkin kiertotien, jota pitkin köröttelimme vieläkin epäuskoisina, tulemmeko koskaan näkemään päämäärää. Tuntui kuin olisi ollut isossa pesukoneessa linkousohjelmassa. Mutta perille kuitenkin päästiin.

Sään muutosta kuvaa kai parhaiten se, että sää Tbilisissä lähtiessä oli kuin Suomen kesä muistoissamme on, parikymmentä astetta ja puolipilvistä. Gergetin kirkolla sää oli kuin Suomen kesä todellisuudessa on: pari astetta ja räntäsadetta. Pilvet olivat matalalla, joten ympäröivät vuorenhuiput jäävät peittoon. Googlaamalla ”Gergeti Trinity Church” löytyy paljon parempia kuvia paremmalla säällä. Vielä kun joskus pääsisi paikalle kesäaikana, kun kaikki on vihreää.

Stepantsmindan kylä näkyy kukkulalta.

Ruokapaikkamme Stepantsmindassa oli perinteinen vuoristolaisravintola, joka on tunnettu khinkaleistaan, niistä sipulinmuotoisista taikinanyyteistä, joissa oli täytteenä lihaa tai sieniä. Nyytin päälle ripotellaan hieman pippuria, kylkeen puraistaan kolo, josta ryystetään liemi suuhun. Sitten syödään koko nyytti. Khinkalit olivat tässä ravintolassa erityisen hyviä, ja nälkäkin oli kova, siksi en varmaan muistanut ottaa kuvaa ruokailusta. Lisäksi pöytään kannettiin kasvisalkupaloja, kuumia hatsapureja – juusto- ja kasvistäytteisiä leipiä ja valkosipulilla kuorrutettuja kirpakoita munakoisoviipaleita.

Paluumatkalla ajettiin sumussa ja takaisin Tbilisiin tultiin auringon laskiessa. Sotilastiellä kulkemiseen kannattaa varata aikaa, sillä matkaa hidastavat venäläiset rekat ja talvisin lumikinokset.

Tbilisi, värikäs ja omaleimainen

Tbilisi, olet niin viehättävä, että varmasti tapaamme uudestaan. Vanha kaupunki on rakennettu rinteeseen, sokkeloisilla mukulakivikujilla tuli eksyttyä pari kertaa. Ylimpänä Narikala-linnoitus ja aivan keskustassa, kasvitieteellisen puutarhan laidalla, Dzveli-vesiputous.

 

Mikään ei voita sitä fiilistä, kun ollaan vihdoin perillä ihan uudessa maassa, josta ei oikein tiedä mitä osaa odottaa. Tbilisin lentokenttä on aamukolmeltakin ruuhkainen. Keskustaan matkatessa näkyy muistomerkkejä ja reliefeja, näyttää siltä, että georgialaiset rakastavat niitä. Matkan varrella näkyy neuvostobetonia, vanhaa georgialaista rakennustaitoa ja hulppeaa modernia arkkitehtuuria.

 

Meille on varattuna hostellihuone keskustasta ensimmäiseksi yöksi – tai oikeastaan aikaisesta aamusta puoleen päivään. Hostel Pinn – kolmen hengen huone maksoi 32€/yö. Siinä on tarkoitus maksaa matkustamisen univelat. Lyhyiden unien jälkeen suunnataan syömään. Koska mukana on vegaani nuorisolainen, olen etsinyt valmiiksi Tbilisin ainoan vegaanikahvilan. Paikallisten hipstereiden suosimassa paikassa saa hyvät ja edulliset kahvit ja syötävät.

 

Kaupunkikävelyllä ihaillaan värikästä ja eläväistä keskustaa. Paljon mattokauppoja, kahviloita ja viinibaareja. Katse etsiytyy yksityiskohtiin, valurautakaiteisiin ja portteihin, kauniisiin puuleikkauksiin, katutaiteeseen ja kukkiin. Aivan kuin Georgian kukat olisivat suurempia ja värikkäämpiä kuin muualla.

 

 

Varsinaiseksi majapaikaksi varasin meille huoneiston vanhan Tbilisin rinteestä, koristeellisesta puurakenteisesta talosta. Kuvissa paikka näytti mukavalta, mutta todellisuus jopa ylitti odotukset. Parasta on tietty mahtava näköala isolta parvekkeelta kaupungin ylle.

 

Vanhan Tbilisin rikkikylpylät sijaitsevat aivan muutaman minuutin kävelymatkan päässä majapaikastamme. Kiviset kohoumat ovat kylpylän ”kuplia”, joissa on jokaisessa kylpylän allas ja lepohuone. Orbeliani-kylpylä on mosaiikkirakennus, jota helposti luulee moskeijaksi. Vieressä on tyypillisiä koristeellisia tbilisiläistaloja.

 

Melko pian saapumisen jälkeen se tapahtuu: täydellinen rentoutuminen. Mistään ei tarvitse kantaa huolta. Edullisten hintojen ansiosta ei tarvitse tarkkailla rahojen kulumista. Ihmisiin voi luottaa, aikataulut pitivät tarkalleen, voi huitaista syrjään ennakkoluulot ja pelot, että tulisi huijatuksi. Georgialainen ruoka on tunnetusti hyvää ja tarjonta on monipuolista, ei huolta siitä löytyykö mieleistä ruokaa.  Vegaanillekin löytyi vaihtoehtoja tavallisesta ravintolasta. Tbilisissä voi rentoutua ja viihtyä.

 

Tbilisi on kulttuurien risteyskohta, josta löytyy jälkiä monesta kansakunnasta. Turistille se on mukava, turvallinen, edullinen, kiinnostava ja sopivan eksoottinen kohde.

Mielenrauhaa kansallispuiston vieressä

Kalenteri näyttää kevättä, ja toinen vuosi Hidasta matkailua -blogia alkaa olla täynnä. Viimeksi kuluneen bloggausvuoden aikana hienoimmalta tuntui päästä Italian lämpöön Suomen koleasta toukokuusta. Kirjoitin matkasta monta postausta, mutta monta kokemusta on yhä jäänyt kertomatta.

Matkan aikana yövyin myös ystäväni Virpin Alto Poggio -majatalossa, Emilia-Romagnan ja Toscanan rajalla, Sasso Simone e Simoncello -luonnonpuiston vieressä. Tämä idyllinen paikka sopii hiljaisuutta, luonnonrauhaa ja hyviä ulkoilumahdollisuuksia hakeville. Kulttuuria, historiaa ja mahtavia ruokapaikkoja löytyy kuitenkin joka puolelta lyhyen matkan säteellä.

 

Maisema on kukkuloita ja matalaa vuoristoa. Kukkuloiden katveessa kukoistaa herne.

Sasso di Simone on osa Apenniinien vuoristoa, 1204 m korkeudessa. Luonnonpuistossa on hyviä vaellusreittejä ja rikas kasvi- ja eläinkunta.

Alto Poggion ruusuterassilta avautuvat maisemat. Avaruutta ja ihanaa raikasta ilmaa.

Talo väriherneiden suojassa ja tuoksussa.

Vanhoista tiilistä tehdyt katot ovat taideteoksia eri sävyineen ja tekstuureineen.

Kauniisti uusitussa vanhassa rakennuksessa on kolme huoneistoa.

Huoneistot on nimetty kasvien mukaan: Väriherne, Laventeli ja Karhunvatukka

Hiljaisuutta, raikasta ilmaa ja vuorilla vaeltelua – mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee nukkuakseen makeasti.

Tartto, kiva myös talvella

Vihdoinkin pääsin näkemään, miltä näyttää Baltian vanhin kaupunki Tartto. Kylmänä ja tuulisena viikonloppuna Tartto näyttäytyi sympaattisena ja vireänä kaupunkina, johon täytyy palata joskus uudestaan kesällä.

Hotelli Draakonin komeat koristeet.

Keltainen National Geographic -ikkunakin sen todistaa: tuo talohan on ihan vino!

Kaltevassa talossa sijaitsee nykyään Tarton taidemuseo. Myös Barclayn taloksi kutsuttu rakennus on pystytetty kehnoille perustuksille 1793.

Vanhat katulyhdyt ovat aina viehättäviä yksityiskohtia, ja Tarton katukuvassa ne ovat varsin komeita.

Suutelevat opiskelijat -patsas raatihuoneentorilla.

Pyöräilijöiden kaupunki on satsannut huomattavasti pyörätelineisiin ja pyöräteihin.

Tartossa nähtiin paljon patsaita. Kaltevan talon edustalla on nuoruutta ja vanhuutta kuvaava työ.

Käytetyin lause Tarton vierailun aikana: ”tää on varmaan kesällä kiva”.

Ortodoksinen Uspenskin katedraali ja pikkuruinen Nukumaja, kauppa, joka näytti nyt olevan tyhjillään.

Talojen yksityiskohdissa ihailin koristeellisia rautakaiteita…

…ja portteja

Raatihuoneentori on talviasussaan pelkkä aukio.

Yliopistokaupungissa riittää cooleja kahviloita ja baareja.

Emajoen sillat on kunnostettu juhlavuoden kunniaksi.

Kauppahalli on myös Tartossa näkemisen arvoinen. Täällä näkee, miten paljon Virossa arvostetaan paikallisia tuotteita.

Joka päivä auki.

Tartto on muutakin kuin vanhakaupunki. Kirjoitin erikseen postauksen upeasta Viron Kansallismuseosta. Kansallismuseon vastapäätä löytyy Tagurpidi Maja, Ylösalaisin Talo, seikkailupaikka lapsille. Emajoen rannalla sijaitsevan pyöreän maamerkin Tigutornin vieressä on tiedekeskus Ahhaa, hyvä perhematkakohde.

Menimme Tarttoon nopeasti ja helposti lentämällä. Norran lento kesti noin 40 minuuttia ja maksoi 80 €/henkilö. Olisipa ollut enemmän aikaa, niin olisimme menneet junalla Tallinnasta. Näin lyhyt lentomatka suorastaan hävetti, varsinkin kun kone ei ollut läheskään täynnä.

Hiilidioksidipäästöissä potkurikone on kuitenkin suihkukonetta selvästi parempi vaihtoehto, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Laivan ja oman auton yhdistelmän päästöt olisivat myös melko suuret tuolla n. 300 km matkalla Tarttoon.

Päivitin juttua pari tuntia myöhemmin. Facebook-kommenteissa kaverini Timo muistutti, että Tallinkin Megastar kulkee maakaasulla, ja Megastarin sivuilla todetaankin, että sen hiilidioksidipäästöt ovat 25% pienemmät kuin sisaraluksilla. Laivojen päästöt ovat muuten suhteessa nopeuteen, eli pika-alukset saastuttavat enemmän kuin hitaat.

Matkailu olisi helpompaa, jos tiedot kaikkien liikennevälineiden päästöistä olisivat julkisia. Laskin suuntaa-antavat hiilidioksidipäästömäärät 1 ihmisen edestakaiselle Helsinki-Tartto -matkalle. Käytin lähteenä tässä postauksessa olevan taulukon lisäksi Vihreän Langan artikkelia. Vinkkaa, jos tiedät uudempaa tai parempaa aineistoa tai osaat laskea paremmin. Lopputuloksesta voi päätellä, että kaikki matkustaminen saastuttaa, ja merkittävästi päästöt vähenisivät vasta sitten, kun junaliikenne Viroon on mahdollinen.

Pika-alus + auto 90 kg
Laiva + auto 67 kg
Potkurikone 63 kg
Tallink Megastar + auto 60 kg
Pika-alus + juna 51 kg
Laiva + juna 28 kg
Tallink Megastar + juna 21 kg
Vastaava matka junalla 2 kg

Ilmankos-ilmastosivustolta voi myös verrata lomailun ja jokapäiväisen matkustamisen päästöjä. Viro on hyvä lomamatkakohde siksi, että se on niin lähellä verrattuna muihin suosittuihin kohteisiin, ja päästöt jäävät siten pienemmiksi.

  Kuvalähde: Maaseudun tulevaisuus 2.3.2018

Laivan ja junan yhdistelmä olisi paras matkustusmuoto Viroon mentäessä. Tervetuloa tunneli Tallinnaan! Toivottavasti junamatkailu Eurooppaan kehittyy ja kasvaa.