Naisten matkakertomuksista (ja blogeista)

Miksi ja miten naiset kertovat matkoistaan? Ritva Hapulin kirja Ulkomailla on tutkimus 20–30 -luvuilla matkustelleiden suomalaisten naisten matkakertomuksista. Ritva Hapuli nostaa aikakaudelta esiin unohduksiin jääneitä naismatkailijoita, jotka matkustivat kuitenkin laajemmin kuin esimerkiksi herrat Olavi Paavolainen ja Mika Waltari. Heitä ovat mm. Elsa Enäjärvi-Haavio, Aino Kallas, Helmi Krohn ja Tyyni Tuulio. Yhteistä näille naisille on kirjoittaminen. ”Osa matkusti voidakseen kirjoittaa, osa kirjoitti voidakseen matkustaa – joistakin matka teki kirjailijan tai toimittajan.”

Karen Lawrence on tutkinut brittiläisten naisten matkoja 1700-luvulta lähtien ja hän on löytänyt naisille yhteisen nimittäjän: koti kulkee naisten mukana matkoilla. Kirjassa Penelope Voyages hän päättelee, että naiset ovat toisinaan lähteneet matkalle voidakseen kirjoittaa sieltä kotiin.

Entä naisten matkablogit? Ovatko ne kotiin lähetettävien kirjeiden jatkumoa? Joskus blogeja lukiessa tulee tunne, että me osoitamme kirjoitukset omalle heimollemme –  toisille bloggaajille ja lähdemme matkalle voidaksemme kirjoittaa siitä blogiin. Myös Kyllikki Villa tunnustaa lokikirjoissaan matkustavansa vähän ”muille”.

Olen kirjannut blogiin tuokiokuvia Italian matkalta vuonna 2016:

Vanhankaupungin rakennuksista hohtava lämpö. Täysikuu, puheensorina terasseilla. Kivilattian viileys, kaasulämmityksen makeanpistävä tuoksu.

Kiharatukkainen suurisilmäinen bambino sanoo ciao – hänen hymynsä kun vastaan hänelle. Vanha herra taluttaa pientä koiraa ja viheltelee ”Volarea”.

Vanhat naiset tervehtivät toisiaan -ciao bella! Vilkkuvasilmäinen pojankoltiainen on ilmetty ”poika varjoisalta kujalta”.

John Urry luonnehtii matkailijoita semiootikoiksi, jotka etsivät matkoillaan tunnistettavia merkkejä, omia ennakko-odotuksiaan vastaavia symboleita. Tässäkin katseeni on kiinnittynyt ennalta tuttuun ja odotettuun.

Olen huomioinut tuoksut ja äänimaiseman, jotka herättävät muistoja ja yhdistän ne aiempiin matkoihini ja omiin odotuksiini. Katseeni poimii musiikista ja elokuvista tuttuja italialaisuuden viitteitä. Näen nuo kuvat kuin postikortteina, jotka olen valinnut tuolla paikassa ja ”lähettänyt” blogin kautta.

 

Mainokset

Juhani Aho seitinohuissa Reinin rannoilla

Juhani Aho kertoo polkupyörämatkastaan Reinin laaksossa kirjassa Minkä mitäkin Tyrolista (1908). Kuvat ovat Italiasta ja Unkarista, Reinin laakso on vielä haaveissani.

Juhani Aho aikoo kulkea romanttisessa Reinin laaksossa ilman aasia tai pientä ratsua, välineenään tuo kaikista uusin kulkukapine, ruma ja epärunollinen polkupyörä. Ennen kuin matkakumppanukset talvisesta Suomesta saavuttavat Reinin laakson, täytyy matkaa kuitenkin tehdä ensin reellä asemalle, josta mennään Hankoon. Hangon satamassa kirjailija astuu laivaan, jolle Suomen ensimmäinen jäänmurtaja ”Murtaja” on avannut väylän. Jäänmurtajan ansiosta Hanko on ollut tuolloin ainoa avoin talvisatama, minkä merkitys on varmasti ollut valtava. Yritän kuvitella vastaavaa nyt: Suomi olisi puolet vuodesta suljettu, ulkomaille pääsisi vain maateitse. Juhani Aho omistaa pitkän, riemukkaan ja runollisen jakson jäänmurtajalle, avoimelle laivaväylälle ja merimatkan vapaudelle. Ihan vertailun vuoksi, junamatka siitä eteenpäin Saksaan saakka kuitataan vain toteamuksella ”Tanskassa olivat tiet märät ja luntakin satoi”.

Aho moittii junamatkustamista yksipuoliseksi verrattuna pyörän selästä tehtävään matkaan. Siinä ei voi muuta kuin katsoa ohikiitävää maisemaa. Junamatkailija jää paitsi matkateon hitaudesta ja pienistä yksityiskohdista. Myös Ahon pyörän selästä havaitsemat ihmisten arkiset toimet, myötäinen tuuli, raitis kevätilma ja kiurun viserrys jäisivät kokematta. Aho ikään kuin matkustaa maiseman sisässä ja tuntee sen matkustaessaan kaikilla aisteillaan. Aho vertaa kokemaansa Suomeen, jossa maisema on karu ja jylhä, ja matkustaminen hankalaa rankkojen sääolosuhteiden ja teiden huonon kunnon takia. Maisemia ei ehdi katsella, koska on pakko seurata kivistä tietä. Reitti Kölnistä Bonniin näyttää helpolta, maisema on kuin maalauksesta ja tie kuin ”siistin emännän salin lattia”. Matkan aikana kirjailijalla on aikaa vertailla ja pohtia juna- ja laivaliikenteen olemusta, koska maantie ja rautatie kulkevat rinnan Reinin vartta. Juna mielletään nykyisin hitaan matkailun välineeksi, mutta polkupyöräkin kulkee Ahon mielestä välillä liian joutuisasti, eikä kaikkia vaikutelmia ehdi sulatella.

Polkupyöräilijät ovat Ahon mukaan eri heimoa kuin rautatievaunuissa venyvät mukavuudenhaluiset matkailijat, jotka yöpyvät hotelleissa. Maantieritarit, joita Aho vertaa Don Quijoteen ja Sancho Panzaan, etsivät yösijaksi pienen majatalon viinitupineen. Viinialueella maisema muuttuu tyystin erilaiseksi ja Ahosta astuu taas esiin runoilija kuvaamaan viininviljelyn saloja ja viinin maistamista. Nuo epelit kumoavat pullon viiniä mieheen ja lähtevät sen jälkeen ajelemaan eteenpäin. Tuossa seitinohuessa laitamyötäisessä ei ole mikään ihme, että ”hieno harso peittää maiseman” ja ”uusi tuntematon voima kiidättää eteenpäin”.

Kirjailijan Budapest

Oliko järkeä lähteä elokuun alussa taas kuumimpaan aikaan Budapestiin rötköttämään ilmastoiduissa huoneissa, katsomaan Netflixiä ja lukemaan kirjoja?

No oli mielestäni. Tutustuin kirjan kautta Budapestiin eri näkökulmista. Jani Heikkisen toimittamassa kirjassa Budapest – kirjailijan kaupunki on koottu tuokioita suomalaisten Budapestin kävijöiden kirjoista, matkakertomuksista ja päiväkirjoista. Tekstejä löytyy 1800-luvulta 2000-luvulle.

Pidän Mika Waltarin kaupunkikuvauksessa haltioitumisesta ja aistivoimaisesta eläytymisestä. Tarinankertoja ja esteetikko ei rasita lukijaa asiatiedoilla.

”Kävelen kaupungin halki Tonavan rantaan, ensimmäiseksi ehdin rakastaa sen jättiläissiltoja, teräskonstruktioiden kylmää kauneutta, sitten huomaan, Tonava ei enää ole likaisenkeltainen. – Se häivähtelee oliivin ja absintin välillä, se on melkein kaunis.”
-Mika Waltari, v. 1929

”Silloista puhutaan ikäänkuin ne olisivat eläviä olentoja, joilla on sielu. Sillat kertovat Unkarin historiasta, murhenäytelmistä ja voitoista.” -Jörn Donner, v. 1963

Voiko matkapäiväkirjaan jäädä hauskempaa muistoa jälkipolville kuin harmaatukkaisen säveltäjäukon kohtaaminen:
”Menin sitte kansallisteatteriin, jossa annettiin opera Hamlet. Neiti Hank lauloi Ofelian osan, ranskan kielellä. Näin muutamia sangen somia tyttönaamoja. Näin myös Franz Liszt’in, joka eilen iltana oli tullut Pestiin oltuansa poissa sieltä Italiassa 10 kuukautta. Iso harmaa tukka oli ukolla.” -Antti Jalava v. 1875.

Sukulaiskansan luo tehtiin ystävyysvierailuja, ja jotkut opettelivat kieltäkin.

”Mit isnak as urashagok? – on suameksi jotta: mitäs herrat ryyppii?”
”Pohaar shöört – jotta olut-tooppia täs kallistethan.”
”Pintsäär! Adjon edj! – jotta annas mullekki, kyyppi!” -Vaasan Jaakkoo v. 1928

Kirjassa tulee esiin 30-luvun nouseva fasismi. Suomalaisten epäluulo juutalaisia kohtaan on puistattavaa.

”Nyt oli…Budapestin juutalaisleima käynyt yhä selvemmäksi. Se masensi mieltä, teki päivät raskaaksi. Oli niin vaikea kaiken tämän seemiläisen kuonan alta erottaa kaipaamiaan suomalaisugrilaisia piirteitä…” -Arvi Järventaus v. 1939

Kirjasta palaa taas mieleen, kuinka yli sadan vuoden aikana katujen ja aukioiden nimiä on muutettu jatkuvasti. Ensin monarkiaan viittaavia nimiä karsittiin. Myöhemmin Neuvostoliittoon viittaavat nimet saivat mennä ja patsaat vietiin puistoon.

Kaikista maailmaasyleilevistä matkailuaiheisista lainauksista viis, sillä tässä tulee napakka:
”Hauska on halkoa vieraita maita. Siellä äly kirkastuu. Oppii tajuamaan asiat nopeasti ja arvostelemaan sattuvasti.” -Sakari Pälsi

Jani Heikkinen: Budapest kirjailijan kaupunki (SKS 2006)

Tbilisin paras ravintola

Viimeinen ilta Tbilisissä, ja oppaamme Zviad on luvannut varata meille pöydän Tbilisin parhaasta ravintolasta. Se on kivasti tehty, mutta odotukseni eivät silti ole korkealla. ”Paras ravintola” tuo mieleeni kuvan huippuhienosta paikasta merkkiliikkeiden lähellä, jossa ruoka on muodikasta mutta sielutonta, ja jossa tunnen oloni vaivautuneeksi ja vieraaksi.

Vähänpä tiesin. Ja tämänkin takia luotan nyt Zviadiin lujasti kuin vuoreen. Ajamme taksilla minun tuntemastani keskustasta hieman sivuun. Taksikuski osoittaa taloa, jonka luo kävellään vähän epävarmoina, sillä rakennuksessa ei ole merkkiä tai tekstiä ravintolasta.

Ravintola sieltä kuitenkin löytyy, siitä ei ole epäilystä. Jo eteisessä törmätään puheensorinaan, kiirehtiviin tarjoilijoihin, seurueisiin odottamassa pöytää. Meillekin vapautuu pöytä pienen odotteluhetken jälkeen.

Ruokia odotellessa ihastelen ravintolan sisustusta. Kaikkialla näkyy jotain omaperäistä taidetta, käsityötä ja oivaltavia yksityiskohtia.

Ravintolassa on mukava tunnelma. Tämä on juuri sellainen paikka, jossa paikalliset ihmiset viihtyvät keskustellen hyvän ruuan ja viinin äärellä, ja satunnaiset turistit mahtuvat joukkoon huomiota herättämättä. Palvelu on mutkatonta ja nopeaa.
Listalla on paljon kasvisruokia, kuten nämä alkupalat ja munakoisopadat.

Boheemi henki jatkuu ulkoterassilla.

Ruusuja löytyy vielä naistenhuoneen käsienpesualtaassakin.

Ravintolan nimi on შავი ლომი, Shavi lomi eli musta leijona. Tämä ravintolakäynti tavallaan kruunasi koko matkan, sillä tämä hyvän ruuan ja rennon oleskelun paikka oli tosiaan paras ravintola meille.

Tässä vielä englanninkielinen artikkeli ravintolasta.

 

Monien aistien Tbilisi

Huomaan että olen hukannut lukulasini Kazbegin vuoristomatkalla. Tbilisistä ei löydy Tigeria, josta saisi lukulaseja eri vahvuuksille. Lukuintoiselle kontrolli-ihmiselle tämä on kova takaisku.

Sunnuntaiaamuna herään muita perheenjäseniä aikaisemmin. Keitän kahvit. Mieli tekisi lukea jotain, mutta nyt olen terassilla kahvikupin kanssa ilman kirjan turvaa. Yöllä on satanut, ja kirpeä kosteus laskeutuu iholle. Kissat rapistelevat pitkin räystäitä aamuretkilleen. Autoliikenne on alkanut jo aikaisin, ja torvea soitetaan arkailematta. Kirkonkellot aloittavat messukutsun, joka peittää jopa autojen äänet.

Lähden omalle kävelyretkille. Menneiden päivien kävely tuntuu pohkeissa portaita laskeutuessa. Wisterian sateenjälkeinen tuoksu saattelee pitkin kujaa.

Joen vastarannan kirkolla kirkossakävijät kokoontuvat hiljalleen messuun. Useat naisista pysähtyvät suutelemaan kirkon seinää. Olo tuntuu hieman hämilliseltä, kuin olisi todistamassa jotain, mikä ei kuulu minulle. Samalla tuossa eleessä on jotain liikuttavaa. Tekee mieli kokeilla kädellä, miltä tuo kirkko tuntuu. Kuiva ja karhea kiviseinä on lämmin, aivan kuin olisi elävä.

Tuntuu hankalalta, kun ei pysty lukemaan ruokalistaa ravintolassa, ja antaa toisten tilata puolestaan. Mutta kyllä syömään pystyy ilman silmälaseja. Kun saa haukata nälkäisenä juuri uunista otettua hatsapuria, siinä on samaa lohdullisuutta kuin kotona ennen vastapaistettujen karjalanpiirakoiden äärellä. Puraisen khinkalin kuoren ja hörppään liemen ennen kuin se valuu leualle. Maistan saperavi-viiniä, jossa rypäleen maku on savuinen ja maanläheinen.

Lopulta illalla kylpylässä kuuma allas, hieronta ja karhealla sienellä kuuraus kun makaan kivellä kuin Pullervo. Lopuksi ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Sillä tavalla tämä maa tulee ihan iholle.

 

 

 

 

 

Sotilastietä Kaukasukselle

Mieleni teki kovasti nähdä Kaukasuksen vuoristoa, joten varasimme retken etukäteen päämääränä Stepantsmindan kylä ja Gergetin Pyhän kolminaisuuden kirkko. Pian Tbilisistä lähdettyä maaseutu tuli vastaan, kun tien vierellä tallusteli vapaana lehmiä, iloisia sikoja ja lampaita.

Matkalla pysähdyttiin Ananurin linnakkeella, jossa oli myös mahtavan kaunis kirkko. Georgiassa käydessä nainen tarvitsee päähineen kirkkokäyntejä varten. Joissain kirkoissa sain myös esiliinan oloisen vaatteen vyötäisille, sillä naisten ei pidä myöskään tulla kirkkoon housuissa tai lyhyessä hameessa, sama koskee miehiä shortseissa.

Georgia on melkein kauttaaltaan vuoristoinen ja vuoret häämöttävät joka puolella myös Tbilisin ulkopuolella. Vuoristoon mennessä ilmasto muuttuu paljon. Huhtikuu on vuoristossa vielä kylmää aikaa, joskin aurinkoista. Paras aika hiihtämiseen on joulu-huhtikuu ja vaeltamiseen touko-syyskuu. Tbilisissä taas on kesäsesonkina kuumaa ja ahdasta. Kevät ja syksy ovat parhaat ajankohdat kaupunkilomaan.

Gudauri on tunnettu hiihtokeskus 2200 metrin korkeudessa. Näköalapaikalta saa hyvän käsityksen ympöivistä huipuista. Täällä rinteissä ei ole juurikaan puita.

Stepantsmindan kylästä on vielä jonkun verran vaikeakulkuista tietä maankuululle pyhiinvaelluskohteelle, Gergetin Pyhän kolminaisyyden kirkolle. Kevään sateet olivat vieneet tien mennessään, joten perille pääsy tuntui tyssäävän siihen. Kuskimme tiesi kuitenkin kiertotien, jota pitkin köröttelimme vieläkin epäuskoisina, tulemmeko koskaan näkemään päämäärää. Tuntui kuin olisi ollut isossa pesukoneessa linkousohjelmassa. Mutta perille kuitenkin päästiin.

Sään muutosta kuvaa kai parhaiten se, että sää Tbilisissä lähtiessä oli kuin Suomen kesä muistoissamme on, parikymmentä astetta ja puolipilvistä. Gergetin kirkolla sää oli kuin Suomen kesä todellisuudessa on: pari astetta ja räntäsadetta. Pilvet olivat matalalla, joten ympäröivät vuorenhuiput jäävät peittoon. Googlaamalla ”Gergeti Trinity Church” löytyy paljon parempia kuvia paremmalla säällä. Vielä kun joskus pääsisi paikalle kesäaikana, kun kaikki on vihreää.

Stepantsmindan kylä näkyy kukkulalta.

Ruokapaikkamme Stepantsmindassa oli perinteinen vuoristolaisravintola, joka on tunnettu khinkaleistaan, niistä sipulinmuotoisista taikinanyyteistä, joissa oli täytteenä lihaa tai sieniä. Nyytin päälle ripotellaan hieman pippuria, kylkeen puraistaan kolo, josta ryystetään liemi suuhun. Sitten syödään koko nyytti. Khinkalit olivat tässä ravintolassa erityisen hyviä, ja nälkäkin oli kova, siksi en varmaan muistanut ottaa kuvaa ruokailusta. Lisäksi pöytään kannettiin kasvisalkupaloja, kuumia hatsapureja – juusto- ja kasvistäytteisiä leipiä ja valkosipulilla kuorrutettuja kirpakoita munakoisoviipaleita.

Paluumatkalla ajettiin sumussa ja takaisin Tbilisiin tultiin auringon laskiessa. Sotilastiellä kulkemiseen kannattaa varata aikaa, sillä matkaa hidastavat venäläiset rekat ja talvisin lumikinokset.

Tbilisi, värikäs ja omaleimainen

Tbilisi, olet niin viehättävä, että varmasti tapaamme uudestaan. Vanha kaupunki on rakennettu rinteeseen, sokkeloisilla mukulakivikujilla tuli eksyttyä pari kertaa. Ylimpänä Narikala-linnoitus ja aivan keskustassa, kasvitieteellisen puutarhan laidalla, Dzveli-vesiputous.

 

Mikään ei voita sitä fiilistä, kun ollaan vihdoin perillä ihan uudessa maassa, josta ei oikein tiedä mitä osaa odottaa. Tbilisin lentokenttä on aamukolmeltakin ruuhkainen. Keskustaan matkatessa näkyy muistomerkkejä ja reliefeja, näyttää siltä, että georgialaiset rakastavat niitä. Matkan varrella näkyy neuvostobetonia, vanhaa georgialaista rakennustaitoa ja hulppeaa modernia arkkitehtuuria.

 

Meille on varattuna hostellihuone keskustasta ensimmäiseksi yöksi – tai oikeastaan aikaisesta aamusta puoleen päivään. Hostel Pinn – kolmen hengen huone maksoi 32€/yö. Siinä on tarkoitus maksaa matkustamisen univelat. Lyhyiden unien jälkeen suunnataan syömään. Koska mukana on vegaani nuorisolainen, olen etsinyt valmiiksi Tbilisin ainoan vegaanikahvilan. Paikallisten hipstereiden suosimassa paikassa saa hyvät ja edulliset kahvit ja syötävät.

 

Kaupunkikävelyllä ihaillaan värikästä ja eläväistä keskustaa. Paljon mattokauppoja, kahviloita ja viinibaareja. Katse etsiytyy yksityiskohtiin, valurautakaiteisiin ja portteihin, kauniisiin puuleikkauksiin, katutaiteeseen ja kukkiin. Aivan kuin Georgian kukat olisivat suurempia ja värikkäämpiä kuin muualla.

 

 

Varsinaiseksi majapaikaksi varasin meille huoneiston vanhan Tbilisin rinteestä, koristeellisesta puurakenteisesta talosta. Kuvissa paikka näytti mukavalta, mutta todellisuus jopa ylitti odotukset. Parasta on tietty mahtava näköala isolta parvekkeelta kaupungin ylle.

 

Vanhan Tbilisin rikkikylpylät sijaitsevat aivan muutaman minuutin kävelymatkan päässä majapaikastamme. Kiviset kohoumat ovat kylpylän ”kuplia”, joissa on jokaisessa kylpylän allas ja lepohuone. Orbeliani-kylpylä on mosaiikkirakennus, jota helposti luulee moskeijaksi. Vieressä on tyypillisiä koristeellisia tbilisiläistaloja.

 

Melko pian saapumisen jälkeen se tapahtuu: täydellinen rentoutuminen. Mistään ei tarvitse kantaa huolta. Edullisten hintojen ansiosta ei tarvitse tarkkailla rahojen kulumista. Ihmisiin voi luottaa, aikataulut pitivät tarkalleen, voi huitaista syrjään ennakkoluulot ja pelot, että tulisi huijatuksi. Georgialainen ruoka on tunnetusti hyvää ja tarjonta on monipuolista, ei huolta siitä löytyykö mieleistä ruokaa.  Vegaanillekin löytyi vaihtoehtoja tavallisesta ravintolasta. Tbilisissä voi rentoutua ja viihtyä.

 

Tbilisi on kulttuurien risteyskohta, josta löytyy jälkiä monesta kansakunnasta. Turistille se on mukava, turvallinen, edullinen, kiinnostava ja sopivan eksoottinen kohde.