Pitkässä junamatkassa on suljetun tilan ja odottamattomien tapahtumien odotus. Kuuden hengen liukuovella suljettava vaunuosasto. Neljä nunnaa, minä ja matkakumppani. Ovi eristää pienen seurueen omaksi yksikökseen. Ravintolakärry kiertää ja sieltä saa hikoilevia kylmiä olutpulloja. Voileivät ovat suuria ja rasvaisia. Pikkupojat myyvät vettä asemalla. Kuumuus väreilee. Silmät väsyvät auringonkukkapeltoihin.
Haluaisin kertoa kaikille ja kuitenkin samanaikaisesti pitää salassa itselläni nämä maisemat ja reitit. Kuvittelen, että tämä auringonlasku on vain minun silmilleni. En ehdi katsoa kaikkea, en ehkä myöhemmin muista kaikkea, ja se saa minut surulliseksi. Nukahdan juuri kun saavutaan huikaiseviin vuorimaisemiin, unen lomasta vain vilkaisen. Näen vuoria sekunnin verran, mutta jälkeenpäin tuntuu kuin olisin nähnyt niitä aina.
Nunnat lukevat koko matkan ajan. Maisema ei liikuta heitä, ehkä he matkustavat täällä usein. Kun he kokoavat tavaransa jäädäkseen junasta, vanhimman nunnan silmälasikotelo jää ikkunanvieruspöydälle. Juoksen hänen jälkeensä, ja hän ottaa kotelon vastaan samalla tyyneydellä, kun on istunut koko matkan lukiessaan. Ajattelen tätä usein, ja toivon itselleni kärsimättömyyden sijaan tyyneyttä, kärsivällisyyttä ja hetkessä elämisen taitoa.
Muistelen sitä, kun aloitin tämän blogin viisi vuotta sitten. Menin Italiaan ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Matkustin junalla ristiin rastiin Liguriassa ja Toscanassa, se oli ihanaa. Rakastin niitä maisemia, kaikkea, mikä viittasi Italiaan, mikä oli toista kuin kotona, unikkoniityt, oliivipuut. Värikkäät kivitalot, joita koristi puisten ikkunaluukkujen rivi. Harmaat linnakaupungit kukkulan harjalla kuin saduissa. Jopa teollisuusalueella tehdasrakennuksen seinän teksti ”Gucci” osoitti, että nyt ollaan toisaalla. Sitten niihin näkymiin tottuu eikä seuraava unikkoniitty enää vaikuta yhtä pakahduttavalta eikä värikkäiden talojen rivi enää ainutlaatuiselta. Linnakaupungit muuttuivat satumaisista todellisiksi, kun niitä tulee vastaan yksi toisensa jälkeen. Mieli alkaa ahnehtia vielä parempaa, uudempaa ja tuoreempaa kokemusta.
Saavun junalla Luccan iltamyöhällä, etsin majapaikkani vanhastakaupungista. Aamulla jatkan junalla eteenpäin. Kirjoitan junassa hyväntuulisena hajanaisia vaikutelmia:
Leipomossa aamun ensimmäinen kahvi ja tuore lämmin foccacia.
Kiharatukkainen suurisilmäinen bambino sanoo ciao – hänen hymynsä, kun vastaan hänelle! Vanha herra taluttaa pientä koiraa ja viheltelee ”Volarea”.
Kaikki ne ystävälliset ihmiset, jotka hymyilevät ja puhuvat nopeaa italiaa ja viittovat, mihin pitää mennä. Mies nukkuu oliivipuun alla.
Oranssinruskeat talot, sininen taivas, aurinko.
Tyyntynyt olo kun junamatka jatkuu.”
En ole täysin vakuuttunut siitä, että kaikki sujui noin idyllisesti. Olen valinnut muistikuvistani ne, jotka sopivat kuvaan Italiasta. Ei se koko matka sujunutkaan noin, ja olen siitäkin kirjoittanut: paniikista, kun pankkikorttini ei toiminut automaateilla, helpotuksesta kun seteleitä viimein varisi kouraani. Väistämättömästä kylmästä kouraisusta, kun näin kameran putoavan kovalle kivilattialle ja menevän rikki. Junamatkasta Firenzeen, kun juna oli tupaten täynnä lapsiperheitä. Lapset huusivat, eivätkä aikuiset hyssytelleet heitä, niinkuin meillä on tapana, vaan puhuivat huutamalla, jotta heidän keskustelunsa kuuluisi lasten huudon yli.
Minä pidän rautatieasemista, niiden avoimista ovista ja hetkellisyydestä. Pidän vanhoista asemarakennuksista, jotka ovat omassa arvokkaassa yksinäisyydessään, perinteisen matkustustavan merkkinä kiskojen vieressä. En pidä aseman yhteyteen rakennetuista loputtomista ostoskeskuksista. Pidän asemahallin pienistä kojuista, jotka myyvät paperiin käärittyjä patonkeja, hedelmiä, pieniä juomapulloja, matkakirjaksi pokkareita. Muistikirjoja. Ystäväni kertoi, että varaa joskus junamatkan vain kirjoittaakseen. Miten ihanaa se olisi. Varata junamatka jonnekin, määränpäästä viis. Kirjoittaa muistikirjaan ja katsella välillä ikkunasta ulos. Muuttolintuja horisontissa, peuroja pellolla. Aamusumua ja valon sormien lävistämä kuusimetsä.
Järvi-Suomessa kyläkaupan kalatiskissä myydään vain Norjan lohta. Kylän ainoa ravintola luottaa amerikkalaiseen ruokaperinteeseen. Ravintola, jossa muistini mukaan tarjottiin ammoin karjalaista pitopöytää, on nykyisin italialainen trattoria.
Mökkipaikkakunnille vaeltaa näin kesällä meitä entisiä maalaisia, jotka ovat saaneet ruokamuistonsa lähiruuasta luontaistaloudessa. Oli paistettua muikkua ja savukalaa, nokkoslettuja ja kotona leivottua leipää, tattikeittoa ja kantarellimuhennosta. Maalaistalon pihapiirissä tuoksuivat raparperi ja herukkapensaat, kasvimaalta sai kerättyä hetkessä kesäkeiton ainekset ja leivän päälle retiisiä ja salaatinlehtiä. Olen jyrkästi sitä mieltä, että näiden ruokien saanti pitää heti turvata. Nyt sitä muikkua tiskiin!
Lähden Helsingistä aamupäivällä. Matkustan ratikalla, junalla ja bussilla. Loppumatka sujuu kävellen. Illansuussa saavun perille, laitan repun pykälään, riisun vaatteet ja hyppään suoraan uimaan. Mökki on sisältä viileä. Nukahdan kesken äänikirjan.
Olo on alakuloinen ja ankea. Kuin olisi yksin suurella koulun pihalla pureskelemassa hupparin narua.
Mitään lohdullista lukemista ei tähän oloon tahdo löytyä. Mutta sitten käteen eksyy lapsuuden lempikirja, jonka jokaisen lauseen osaa ulkoa, ja jokainen kuva on piirtynyt muistiin.
Ensin tunnen tuoksun. Se on muuttunut viime käynniltä. Päivänpaahtaman neulaspeitteen tuoksuun on sekoittunut aavistus hienoa kukkaistuoksua, jota ei voi verrata mihinkään parfyymiin.
Kukat eivät erotu silmään nopealla vilkaisulla. Ei ennen kuin kävelen ohi kolmatta kertaa, huomaan kalpeanpunertavan, hennon kukan. Ja toisen, ja kolmannen ja kauempana koko mättään. Vanamo kukkii.
Ensimmäinen vuorokausi yksin mökillä. Pitkät unet ja pitkä aamukahvi takana. Joutsen, joka lentelee yksin edestakaisin lepattaen ja kailottaen. Tiirojen taidokkaat sukellukset. Jäniksen kiireet viljapellolla. Ajelehtivat pilvet ja niiden vaihtuvat muodot: kilpikonnasta delfiini ja krokotiilista koiranpentu. Perhoset ja kimalaiset. Hienoinen aamu-usva järven yllä.
Matkustan mielelläni uudestaan samaan paikkaan. Jotkut kaupungit tuntuvat omilta heti ensimmäisellä käyntikerralla. Krakova avautui minulle hitaammin. Toisella kerralla opin viihtymään ja pitämään kaupungista. Luulen, että joskus tulee myös kolmas kerta.
Kun käy useamman kerran samassa paikassa, ei tarvitse aina juosta pakollisten nähtävyyksien perässä, ne voi siirtää vaikka seuraavaan kertaan. Voi olla rauhassa ja tehdä sitä, mikä sillä hetkellä huvittaa. Sightseeingin tilalle tulee life seeing.
Halusin olla tällä matkalla aika lailla samoin kuin olisin kotona. Ympäristön vaihdoksella on oma taikansa. Moneen mieltä askarruttavaan asiaan tulee uusi perspektiivi, ja tavalliseen elämään voi suhtautua luovana tekona. Arkisetkin paikat inspiroivat.
Kun minun nyt tekisi kovasti mieli iltapäiväkahvin kanssa palanen sharlotkaa, jokaisen Krakovan leipomon ja kahvilan peruskakkua, käsitän sen kaipuuksi Krakovan kiireettömiin kahviloihin katuelämää seuraamaan.
Tässä on nyt menossa toiseksi viimeinen päivä Krakovassa, ja summaan vähän menneen viikon kuluja.
Saavuttuani kaupunkiin nostin automaatista 400 zlotya, mikä on 94 euroa. Ajattelin, että pärjään sillä pari päivää ja nostan sitten lisää. Nyt, viidentenä päivänä, lompakossani on vielä satanen ja hiluja siitä samasta nostosta.
Krakova on edullinen kaupunki, mutta kuinka edullinen se loppujen lopuksi onkaan? Esimerkkinä tämän päivän kulut tähän asti: aamiainen kahvilassa 15 zl, vuorokauden matkalippu 15 zl, lounas 19 zl. Yhteensä 49 zl eli 11,52 €. Keskimäärin rahaa on mennyt 15-20 euroa/päivä. Satunnaiset kakkukahvit ja viinilasilliset, aamiaiset ja lounaat kaupungilla, matkaliput ja museokäynnit sisältyvät tuohon summaan. Hintataso on aivan toista kuin Suomessa, tämä pääsi jo osittain unohtumaan edellisen matkan jälkeen.
Seurassa rahaa varmaankin hulvahtaisi enemmän. En ole esimerkiksi käynyt yksin illastamassa. Kuten aiemminkin olen todennut, en vaan edelleenkään sitä osaa tehdä. Ostan jotain pientä purtavaa mukaan ja lueskelen ja kirjoitan iltaisin kämpässä. En myöskään ole tällä reissulla käynyt päiväretkillä enkä harrasta yleensäkään shoppailua.
Jos matkalla viipyy yli 3 vuorokautta, kannattaa ostaa suosiolla 7 vuorokauden matkalippu (n. 12 €) heti saavuttuaan. Majoittuminen on niin ikään edullista, alkaen 30 €/vrk hintaan saa kunnollisen majoituksen huoneistosta tai 2-3* hotellista. Otin itse booking.comin kautta PlayRoom Aparthotelista huoneiston 35€/vrk. Tässä on tilaa sen verran, että seinät ei kaadu päälle viikon aikana.
Hidasta haaveilua 